Kaikki ennallaan?

Kaikki näytti olevan niin kuin ennenkin, mutta ilmassa oli jotakin, josta Marja ei saanut kiinni. Hän laski matkalaukun eteisen lattialle. Ripustimet olivat väärässä järjestyksessä, ensin pitää olla kolme punaista, siten kaksi sinistä ja viimei-senä yksi valkoinen. Puhelimen kuuloke väärin, pitää olla johto oikealle, niin hän oli sen taksin tilattuaan viikko sitten asettanut. Vaatekomeron ovi oli raollaan. Hän muisti ihan varmasti laittaneensa sen lähtiessään kiinni.

Keittiön pöydällä oli puoliksi juotu vesilasi, tiskipöydän pinnassa mustikkakiisselin läikkä. Neljästä tuolista yhden selkä-noja vinosti irti pyöreän ruokapöydän reunasta, vaikka hän oli ennen lähtöä tarkistanut, että ne olivat suorassa, jokai-nen selkänojan kaari kolmen sentin päässä pöydän reunasta. Huonekalut olohuoneessa olivat äkkiseltään katsottuina samoilla paikoilla kuin lähtiessä. Eivätkä kuitenkaan olleet. Sohvan selkänoja oli kiinni seinässä ja nojatuolien kulmat toisiinsa nähden väärät. Sohvapöytä näytti siirtyneen lähemmäs ikkunaa.

Marja haki keittiön kaapista mittanauhan. Ompelurasia oli väärällä hyllyllä, mutta hän ei välittänyt siitä. Piti mitata mattojen paikat. Villamatto oli viisi senttiä liian kaukana sohvan etujaloista. Sohvapöytä kaksi senttiä, liina pöydällä viisi senttiä irti toisesta päästä, vaikka tasan pitäisi olla, voihyväjumala.

Sohvatyynyjä hän ei uskaltanut enää mitata. Ne näyttivät olevan oikeilla paikoillaan, eivätkä kuitenkaan olleet. Joku
oli nyppinyt kukista kuolleet lehdet ja laittanut kasvit eri järjestykseen. Varjoliljat olivat ikkunalla kohti etelää, Paava-linkukat itäikkunalla, aamuauringossa.

Valokuvat lipaston päällä olivat vinossa, kirjahyllyissä aukkoja. Auringonpolttamaa tapettia haaleampi tyhjä paikka seinällä sohvan takana, kuka on varastanut Reidarin äidille antaman taulun? Missä se on, paniikki alkoi nousta ja Marja kurkisti makuuhuoneeseen. Kaikki näytti olevan kuin ennenkin, mutta parisänky pedattu. Ei niin kuin hän olisi sen teh-nyt, vaan niin kuin Veikko sen aina teki. Peitto ei ollut suorassa. Tyynyt olivat muhkuralla ja liian lähekkäin, melkein päällekkäin. Rivosti.

Veikko seisoi parvekkeella tupakalla.

– Sinäkö pääsit jo kotiin? Luulin että ne tällä kertaa pitävät sinut pidempään

– Eivät pitäneet, Veikko tumppasi tupakan lasipurkin kanteen. – Päästivät maanantaina ehdonalaiseen hyvän käytöksen takia. Missä sinä olet ollut koko viikon ja kenen kanssa?

– Olin äidin luona, paniikki nosti hikeä Marjan otsalle.

– Vai äidin luona, Veikko puhui ivallisesti. – Senkö ”äidin”, joka toi sinut sinisellä Volvolla pihaan ja nosti matkalaukun takakontista?

– Se oli taksi. Etkö nähnyt kylttiä katolla?

– Paskat se mikään taksi ollut, Veikko karjahti, ja Marja näki iskun tulevan, mutta ei ennättänyt väistää.

....

Pölyä oli kertynyt jo paksu kerros lipaston liiltävälle kannelle. Liina roikkui sohvan käsinojalla. Vihkikuva lojui lattialla lipaston edessä ja sen lasi oli polkaistu rikki. Kuvan kulmassa erottui teksti: Kainulaisen kuvaamo 1950. Ylioppilaskuvat olivat kadoksissa, onkohan ne sohvan alla? Missä oli äidiltä häälahjaksi saatu taulu?

Marja kelasi pyörätuolin keittiöön. Hän kurotti jääkaappiin. Ylähyllyllä näkyi voipaketti ja lenkkimakkaraa, alalokerossa homeinen ruisleipä. Kaappi haisi likaiselta. Hän tavoitti vesihanaa ja ylettyi juuri ja juuri. Vieläköhän sitä tarjouskahvia on? Yksi avaamaton paketti näkyi, mutta hylly oli liian korkealla. Onneksi kahvipurkki oli Veikon jäljiltä keittimen vieres-sä. Purkin kyljessä luki Paulig. Kolme kuukautta sitten avattu, mutta sai kelvata.

Kahvimukit olivat liian korkealla ja Marja otti paperiastiapakkauksen alakaapista. Mukeja, lautasia ja muovisia ruokai-luvälineitä oli kahden viikon tarpeiksi. Pitää soittaa kauppaan ja tilata ruokaa. Sellaista jota voi mikrossa lämmittää. Avustaja tulee puolilta päivin. Se hakee tavarat kaupalta ja tuo apuvälineitä. Onneksi pakastimessa on mansikoita ja jäätelöä. Ei tätä enää kauaa kestä. Pitää vain yrittää, niinhän se lääkäri sanoi.

Pesualtaassa lojui pesemätön kahvimuki, jonka kyljessä luki kullanvärisin kirjaimin Veikko.

Anna Tiitta 2.4.2020 (alkuperäinen teksti on kirjoitettu v. 2012)

..................................

Kevätaurinko

”Katselen hyönteisten tanssia.

Kuinka säilyä lentomuurahaisena,

työmuurahaisten armeijan edessä seistä

siipiään pudottamatta?”

Risto Rasa 1991


Susi vaeltaa syvissä mietteissä kuono maata viistäen kohti pesäluolaa. Pian on vuosi kiertänyt lenkkinsä, väleen muh-kuraisen väleen tasaisemman. Luonto on näyttänyt voimansa, tuonut lumen ja jään, levittänyt maailmaan uusia vit-sauksia ja ihminen käy sotiaan taukoamatta.

Kevät on melkein aluillaan. Aurinko on pudottanut liki kaikki timanttinsa hangelle, joka vaipuu niiden painosta maata kohti. Tuike koskee silmiin. On liian kirkasta. Tutut kelopuut ovat paikallaan. Vanhempi vapisee hiljaa. Liekö viimeinen keväänsä? Nuorempi katsoo tiukasti sutta.

- Mitä taas päässäsi pyörität? Kannatko harteillasi koko maailmaa, vai riittääkö tällä kertaa lähitienoot?

- Ei riitä lähitienoot, ei riitä! Niin suuresti huolettaa tämä maailma.

- Miten pitkälle voit kantaa koko maailmaa?

- En juuri suuresti, voin vain surra.

- Ja se sitten isostikin auttaa vai?

Susi jää miettimään. Sen mieli on kipeä ja apea maailman tapahtumien seuraamisesta, vaikka kevätaurinko on tuonut outoa odotusta tullessaan. Se on nähnyt jälkiä ja tuntenut tuoksun; tunturissa on alkanut liikuskella toinenkin susi.

- Vähänkö täs pelottaa…

- On se vaan niin.. vanha kelopuu havahtuu. - On se vaan niin, että kevät ja kesä tulevat kaikesta huolimatta. Aika kuluu, aurinko kiertää radallaan ja luonto korjaa ihmisen jäljet tavalla tai toisella. Jokainen saa ansionsa mukaan, usko pois! Anna surun sulaa hankien mukana hautaansa ja murheen mennä menojaan. Avaa silmäsi ilolle. Muista, että voit muuttaa maailmaa vain omalta kohdaltasi.

- Mutta miten ystävät, miten kanssakulkijat selviytyvät?

- Kuulehan nyt, vanha kelopuu melkein tuskastuu. - Jokainen joutuu tekemään omat päätöksensä itse ja siihen on jopa joka suden oikeuskin olemassa, vastuusta nyt puhumattakaan. Sen kun muistaa, jaksaa olla itsekseen ja pysytellä pystyssä tuulista ja tuiskuista huolimatta. Niin se vain on.

Alarinteestä kuuluu kysyvä ulvahdus. Susi kuulostelee hetken ja lähtee äänen suuntaan. Pakkasyön jäljiltä hanki on kova kulkea, päivemmällä sen pinta haurastuu ja alkaa upottaa. Metsäjänis säikähtää poikastensa puolesta ja karkaa loikkaan. Kevyt tuulenvire kantaa mukanaan uuden tuoksun, toisenlaisen kuin näreen alla kyyhöttävät hankipojat.

Susi jatkaa matkaa. Kahden tunturin välisessä kurussa on vielä paksulti lunta ja lisää on luvassa. Läheisestä kaltiosta vetensä saava puro lirisee hiljaa lumivaipan alla. Kevättä saa vielä hetken odotella, mutta ei hätää. Asiat palautuvat taas ajan kanssa, jos nyt eivät aivan ennalleen niin ainakin palautuvat.

Anna Tiitta 30.3.2020 (alkuperäinen teksti on kirjoitettu 23.3.2013)

....................................

Kissankäpälä

- Ei sinun minuun kannata kynsiä teroittaa, sanoin kissalle, kun se muka vahingossa raapaisi nilkkaani ja jatkoi ohitseni pitkin kamarin raitamattoa häntä ylimielisesti keinahdellen.

- Enhän minä edes yrittänyt, vai yritinkö? kissa naukaisi. Se hypähti pois matolta, venytteli takajalkojaan ja vilkaisi olkansa yli muka hämmästyneenä. - Mehän emme vain pidä toisistamme.

Kissa ja minä olimme eläneen pakon sanelemana yhdessä melkein viikon, mutta tutustuminen oli jäänyt vähiin. Se söi antamani ruoan, mutta ei suostunut hyrisemään kyljessäni. Oioin huolella matonhapsut ja tutkin sen raitoja. Selvimmin erottui äitiysmekko jonka olin ommellut punakirjavasta Marimekon paitakankaasta, kun aloin odottaa esikoista. Koko maton mitan raidoissa vuorottelivat omat vatteeni, lasten isän flanellipaidat, ensim-mäisten kotieni riemunkirjavat verhot ja jokamiehen lakanakankaasta ommellut loppuunkäytetyt lakanat. Olin kutonut mattoon koko elämäni.

- Sinä haluat että minä palvelen sinua, minulle taas riittää että sinä olet ystävällinen. Sinä vain katsot vihreillä silmilläsi etkä kerro oletko onneton vai onnellinen, puhelin hiljaa ja minua alkoi huimata. Kysyin kissalta oliko se huomannut, että minukin silmäni olivat vihreät?

- Sinulla on ihmisen silmät, ei niihin kukaan usko, kissa kääntyi ja palasi muutaman askelen. - Ei niillä edes näe oikein!

- Näen oikein hyvin! Kaihi leikattiin vuosi sitten, puolustauduin.

- Et näe! Jos näkisit, minun ei tarvitsisi kertoa sinulle, se sanoi nopeasti, mutta ei jatkanut vaikka kysyin mitä se tarkoitti sanoillaan.

Olin tutustunut kissaan koiran kautta. Pidin naapurin Pipsasta ja hoidin sitä joskus, kun sen emäntä oli matkoilla. Nyt oli saanut kissan ristikseni. Koira oli toisaalla.

- Koirat ovat avoimia ja rehellisiä. Ne nauravat, kun ovat onnellisia, sanoin ja mietin koiria, joihin olin elämäni varrella tutustunut.

- Koirat! Kissa köyristi selkäänsä ja tuhahti halveksivasti. - Koiratko muka rehellisiä, nehän valehtelevat kaiken aikaa samalla tavalla kuin ihmiset. Näyttelevät nöyrää, liehittelevät ja heiluttavat häntäänsä, vaikka omistaja olisi juuri potkaissut kipeästi. Niinhän ihmisetkin tekevät.

- Potkaissut kipeästi? Minä en ollut koskaan potkaissut koiraa, en edes silloin kun Isomahamoilasen hullu ajo-koira oli ajanut minua takaa viinimarjapensaiden välissä ja kaikki olivat nauraneet hätäännykselleni. Kissoista en ollut ikinä isommin välittänyt. Niissä oli ylimielisyyttä ja sulkeutuneisuutta, joka ei sopinut pirtaani.

- Duffo von Bienehofen, sanoin ja ajattelin viimeisintä omaa koiraani. - Tahvo uskoi olevansa perheen pää, vaikka sen saattoi laittaa kauppakassiin ruisleivän ja kolmen maitopurkin päälle. Annoin se pitää uskonsa ja...

- Koirat ovat teeskentelijöitä, kissa keskeytti. Se istahti maton reunalle ja alkoi nuolla tassujaan. - Useimmat koirat ovat vain puudeleita ihmisten käsilaukuissa, se tokaisi ja katsoi minuun tiukasti. Sen silmissä leimahti ilves ja inferno. Pelästyin ilmettä ja istahdin sängyn reunalle.

Ovikello soi, mutta Maija ei halunnut mennä avaamaan. Hän tiesi, että kotisairaanhoito on tulossa vasta aamulla ja oven takana olisi vain kiertelevä kauppias joka myi vanerista leikattuja puita ja muumihahmoja. Viimeksi ostin siltä kolmellakympillä koottavan vanerijoulukuusen, vaikka jouluun oli vielä aikaa. En kestä painostusta, Maija ajatteli ja vilkaisi Kissaa.

- Omistajasi palaa huomenna, hän kuiskasi suu kuivana.

- Omistajani, Kissa sähähti ja sylkäisi hampaittensa välistä. - Ei minua kukaan omista. Olen vapaa.

- Vapaa? Mihin? Maija sanoi ja katsoi Kissan kulmahampaita. Ne olivat aivan liian pitkät. Hän muisti muinaisen sapeli-hammastiikerin ja värähti. Kissa alkoi taas nuolla tassujaan. Sen kynnet näyttivät tiikerin kulmahampailta. Maijan sydän alkoi lyödä tyhjää ja hän asettui makuulle. Ulkona alkoi sataa ja tuulenpuuska iski ikkunan kiinni. Hiekkainen pihamaa alkoi janoisena imeä vettä kuuman elokuun jäljiltä.

Aamulla kodinhoitaja löysi Maijan kuolleena vuoteestaan. Suloinen harmaajuovainen kissa, melkein pentu vielä, makasi tiukasti kiinni hänen kyljessään ja kehräsi omia lankojaan.

- Voi sinua kissarukka, hoitaja sanoi ja soitti kotisairaanhoitoon. - Maija on kuollut. Löysin sen vierestä kissan ja käyn viemässä sen meille. Jos kukaan ei tule kyselemään, annan sen naapurin mummulle, joka menetti omansa joku aika sitten.

Omistajaa? Kissa ihmetteli mielessään, mutta ei sanonut mitään. Vain lyhyt voitonriemu välähti sen silmissä.

Anna Tiitta 24.3.2017

....................................


Muutto

Ei isä kyllä ossaa ajjaa autoa, Elli parahti mielessään ties monennenko kerran. Tumanharmaa pieni auto, jota lempeästi kutsuttiin Nikitaksi omistajansa selän takana, ryömi mäkistä hiekkatietä kohti pohjoista. Se oli matkalla Taivalkoskelta Turtolaan.

Auto oli vanha ja siihen oli pakattu paljon väkeä. Auton omistaja, lonkkatuberkuloosin seurauksena toista jalkaansa pahasti linkuttava Jokke oli kuljettajana. Mies oli vino kuin Pisan torni. Tornin kuvan Elli oli nähnyt lehdestä mummin luona. Ei ehkä Perjantaista ja Sirpaleista, joista mummi rakkaustarinoita luki, vaan ihan Suomen Kuvalehdestä.

Etupenkillä istui isä, joka Ellin silmissä oli iso ja lihava. Takapenkillä isän puolella istui pullea ja lempeä äiti, keskellä ylipainoinen tiukasti letitetty Elli. Kuskin puolella istui pitkäjalkainen eno, joka oli Elli mielestä aivan filmitähden näköinen. Elli oli nähnyt filmitähtiä mummin lehdissä. Sisko nukkui äidin sylissä. Sisko oli kaksivuotias ja kääritty vaaleanpunaiseen vilttiin.

Jokaisen istujan jalkojen välissä oli kasapäin pusseja ja nyssäköitä, ja Ellistä tuntui, että auto oli selvästi kallellaan isän puolelle. Hän yritti pitää sitä tasapainossa painamalla enonpuoleista pakaraa tiukemmin penkin pintaan. Ei se auttanut.

Ulkona oli pimeä ja hiekka rahisi auton renkaiden alla. Vauhti ei päätä huimannut, ei edes alamäessä. Puut erottuivat mustina hahmoina tien vierellä. Elli tiesi niitä riittävän, sillä edellisellä pysähdyspaikalla oli ollut vielä sen verran valoisaa, että solakat männyt ja tummat kuuset olivat ilahduttaneet Elliä. Tytön vilkas mielikuvitus sijoitti jokaiseen puuhun hengen, jota piti käydä halaamassa aina kun se oli mahdollista. Joskus oikein kovien tuulten jälkeen hän kulki metsässä ja pyyteli puilta, etteivät niin kovasti heiluisi, sillä vasta koulunsa aloittaneen Ellin maailmassa puut olivat tuulenpuuskien aiheuttajia.

Elliä pissitti. Hän odotti hiljaa seuraavaa pysähdyspaikkaa. Häntä suretti ja pelotti uusi koulu ja harmitti, että kesken syksyn. Onkohan siellä samanlainen aapinen edes?

- Voisin vaihteeksi ajaa, isä jutteli hiljaa Joukon kanssa.

Elli näki kuinka Jouko pudisti päätään ja sanoi isälle, että katsotaan aamuyöllä, silloin nukuttaa enemmän.

Elliä pelotti. Heillä ei ollut autoa, eikä isä osannut autoa ajaa. Resiinalla vaan. Ratatyömaille. Elliä alkoi itkettää. Okset-tava olo kumpusi sisuksista ja vatsassa kieppui. Auto haisi kummalliselle. Eväsleiville, lamppuöljylle ja jollekin selittä-mättömälle ja tunkkaiselle, sellaiselle yhteiselle, joka oli sekoitus kaikkien autossa istujien hajuista; enon Floyd-partavedestä, äidin Yaxa-deodorantista, isän viinanhajusta. Joukon Klubi-tupakoiden haju oli pinttynyt penkkeihin.

- Kyllä minä voin ajaa, isä sanoi hetken päästä uudelleen.

- Et sie ossaa ajjaa! Elli purskahti itkuun. Hän tunsi kuinka lämmin pissatilkka lirahti villahousuihin. - Pissa tulloo housuun. Jokke, pyssäytä!

Auto pysähtyi, eno avasi oven. Elli juoksi katajapensaiden taakse, kiskoi jo juostessaan housuja alas ja kyykistyi. Oli vielä hämärää, mutta hän näki, että maisema oli muuttunut. Kuuset olivat harvempia, männyt käppyröitä ja koivut, ne nais-puut, laihoja riukuja. Katajat kasvoivat maata pitkin. Outoja punaisia pensaita näkyi tienojan takana. Metsä tuoksui uudelle. Se tuoksui suolle ja variksenmarjoille.

- Tarviakko sie kuivat housut, äiti puhui hiljaa, etteivät toiset kuulisi. Ellistä tuntui hetken jotenkin pehmeältä. Äiti oli kyykyllään saman pensaan takana.

- Tarviin.

- En usko, että Jouko päästää isän kuskiksi, äiti naurahti.

Elliä väsytti ja itketti. Hänen oli ikävä, mummia ja pappaa, pihakavereita ja pitkiä puita. Isoa kiveä papan pihassa.

- Ku ei antaskaa, hän parahti.

Sisko nukkui enon sylissä. Isä kuorsasi suu rumasti auki ja sylkinoro valui kuljettajanpuoleisesta suupielestä paidan kovitettua kaulusta kohti. Tummanharmaa Nikita-mosse ryömi ruskanhehkuisessa aamusumussa mutkaista ja mäkistä hiekkatietä kohti pohjoista, kohti uutta kotia radanvarren kellanharmaaksi maalatussa parakkikylässä.

Anna Tiitta 16.3.2011

....................................

SAALIS KAADETTU

Pekka ajatteli, että vaimo on kuin susi, kun naisen kulmahampaat vilahtivat esiin riidan keskellä. Se oli tytöstä, esikoisesta, niin rakkaasta, mutta elämään taitamattomasta.

- Holtiton se on, juoksee kylillä yötä myöten. Eikö se edellinen kerta opettanut mitään? Hakata se olisi pitänyt jo silloin, eikä vain puhua, kaikkiin eivät sanat uppoa. Pekka tarttui tytön olkavarteen ja tavoitti lettiä. - Missä sinä olit? Kenen kanssa?

- Et lyö lasta! Vaimo äänsi matalasti ja astahti lähemmäksi. Huulet vetäytyivät hampaiden päältä ja ikenet paljastuivat. - Meillä ei lasta lyödä, neisen kurkusta kuului urahdus.

Se on vihainen, tosi vihainen, Pekka ajatteli, mutta ei välittänyt enää. Häpeän tunne nosti kyyneleet silmiin, eikä hän nähnyt hopeanvaaleiden hiusten vaimon niskassa nousevan pystyyn, lyhyinä ja karhean harmaina. Hän ei nähnyt miten naisen korvat siirtyivät kohti ohimoita ja painuivat pitkin päätä.

Vaimo katsoi silmät kiiluen miestä, joka raivon vallassa retuutti tyttöä. Viha nosti hartiat kaarelle ja varoittava ärinä kohosi kurkusta. Pekka ja tytär kieppuivat lattialla kuin yhteisessä irvokkaassa tanssissa.

Lopulta vaimo hyökkäsi. Hän iski hampaansa Pekan kurkkuun ja puri raivokkaasti. Vasta kun mies lakkasi liikkumasta, hän irrotti otteensa.

- Saalis kaadettu! Nainen ulvahti lyhyest ja laskeutui makuulle tytön viereen. - Älä itke, äiti tässä, kaikki hyvin, hän hyrisi lempeästi. Tyttö painautui luottavaisesti kylkeen. Hopeankarhea turkki lämmitti tytön poskea. Taivaalta alkoi leijua suuria lumihiutaleita. - Nuku kultaseni nuku. Äiti tässä, nainen hyrisi.

Naapurin koira tempoi aamulla juoksunarussaan ja ulisi. Isäntä laski sen irti ja koira juoksi pellon poikki. Se löysi Pekan halkovajan takaa ja alkoi raivokkaasti haukkua metsän suuntaan kuin olisi ollut sudenajossa. Tassujen jäljet eivät enää erottuneet keveän lumiharson alta, mutta koiraa oli uskominen. Kylän miehet kiersivät lippusiiman talon ympärille ja niityn reunaan, vaikka tiesivät olevansa myöhässä.

24.3.2020 Anna Tiitta