Sukupolveni sota

Olen syntynyt toisen maailmansodan jälkeiseen sukupolveen ja kasvanut perheessä, jossa isä oli sotaan liian nuori.
Sen vuoksi kaikki sodista tietämäni perustuu pääosin lukemaani, sillä muitakaan lähipiirini miehistä ei joutunut rintamalle. Pappani olivat liian vanhoja, enoni ja setäni liian nuoria.

Äitini oli sota-aikana velvoitetyössä Oriveden ammustehtaalla, mutta sodasta hän ei suostunut puhumaan. Hän kertoi vain pimennysverhojen suojassa järjestetyistä tansseista, ostokupongeista ja paperikengistä, vaatteiden hankinnan vai-keudesta ja siitä, miten oli työvelvollisena istuttamassa ja nostamassa perunoita. Ammustehtaan pommituksista äitini puhui vain kerran ja vasta, kun olin jo aikuinen. Hän kertoi miltä tuntui, kun kesken ruudin lisäämisen tykin ammukset alkoivat pommituksen voimasta kaatua. Miten hiljaista tehtaassa oli kun kaikki pysähtyivät odottamaan ja rukoilemaan, etteivät ne iskisi metalia vasten kipinää. Onneksi niin ei käynyt - muutoin en olisi kirjoittamassa tätä.

Kun kaksi suurta 1900-luvun sotaa ovat vaatineen rintamalle joka toisen sukupolven, kahden pojan äitinä olen aina
pelännyt, että he joutuvat osalliseksi seuraavaan. Hetkeksi helpotti, sillä onneksi niin ei ole käynyt, mutta nyt pelko on alkanut jäytää heidän lastensa puolesta.

Koronaviruksen kurimuksessa

Me väliin pudonneet, toisen suuren sodan jälkeen syntynyt sukupolvi, käydään nyt omaa sotaamme, josta jokainen yrittää selviytyä tavallaan. Kiellot ja kehotukset, jotka koskevat toki kaikkia, vaikuttavat suuresti arkielämään. Fyysisten kontaktien karttaminen on meille kuin ulkonaliikkumiskielto, joka kaventaa sosiaalisen kanssakäymisen tietokoneiden ja puhelimien varaan. Musiikkitalojen, teattereiden ja kirjastojen toiminnan keskeyttaminen on kuin pimennysverho, sillä nyt on tyytyminen koronauutisten seuraamisen lisäksi television tarjontaan, eikä se kulttuurinnälkäistä ruoki.

Pahinta kuitenkin on, että koko ajan saa pelätä niin läheisten kuin omankin hengen ja terveyden puolesta ikään katsomatta.

Kotirintamalla

Isäni oli Talvisodan alkaessa kymmenvuotias. Hän on kirjoittanut kaksi sotaan liittyvää kirjaa, joissa hän kertoo kotirin-taman naisista. Romaanissa ”Kotirintaman pitkä kesä” puhutaan pelosta ja odottamisesta, pommitusten, haavoittumi-sen ja kuoleman uhasta jotka ovat koko ajan läsnä.

”Kotirintama katsoo huomiseen” -romaanissa puhutaan siitä, mitä kaikkea ihmisiltä vaadittiin sodasta toipumiseen ja
sotakorvausten maksamiseen. Kaikesta selvittiin yhdessä. Mutta ei heti vaan pikkuhiljaa, sillä Suomi oli täynnä sodan särkemiä ihmisiä. Jopa sotakorvaukset maksettiin - ainoana maana maailmassa.

On uskaliasta verrata verisiä sotia COVID-19-viruksen aiheuttamaan tilanteeseen, mutta teen sen silti. Pelko rintamalla olevien isien, poikien ja veljien puolesta on verrattavissa pelkoon, jota nyt perheissä koetaan. Etulinjassa ovat hoito- ja pelastusalan ammattilaiset, kauppojen ja apteekkien henkilökunta, opetusala ja hallinto, kaikki ne joilla vielä on työtä. Takalinjassa kotona olevat, jotka päivästä päivään yrittävät pysytellä järjissään ja terveenä. ”Sotakorvaukset” tulevat myös aikanaan maksettavaksi, mutta löytyykö yhteistä tietä ja tahtoa siihen, että niistäkin taas selviydytään?

Se jää nähtäväksi.

Anna Tiitta 3.4.2020

.................................


Jännän äärellä

Kaupunkilaisena elän kaupan varassa ja vain marjat pakastimessa ja hillona ovat enimmiltä osin itse kerättyjä.
Lapsuudenperheessäni keräiltiin ja säilöttiin. Maakellarissa oli suola- ja etikkasieniä ja marjoja, suolakalaa ja rexattua (umpioitua) lihaa. Katossa roikkui sipulinippuja, laarissa oli perunoita, pienemmissä puulaatikoissa oli porkkanoita ja lanttuja, joita äiti sai palkakseen lähimmistä maalaistaloista, joissa hän aina syksyisin oli työssä perunannostossa ja kasvimaalla.

Äiti auttoi syysteurastuksessa. Hän vispasi veret, ”rexasi” emännän apuna ja sai palkakseen joskus lihaa, mutta useim-miten sisäelimiä. Hän keitti ne vahvassa suolaliemessä ja tarjosi perunoiden lisänä koko syksyn yökötykseen asti. Myös äidin valmistamat etikkapunajuuret alkoivat talven mittaan ymmärtämätöntä väleen kyllästyttää, mutta marjoista keitetyt hillot ja mehut maistuivat lettujen tai pannarin kanssa.

Luonnonkalaa syötiin ympäri vuoden. Isäni oli kova kalamies ja pääruokana meillä oli useimmiten joko paistettua tai keitettyä kalaa, patakukkoa, tai kalaperunalaatikkoa suola- tai savukalasta. Muistan, miten monta kertaa toivoin, että saisin joskus makkarakeittoa tai herkkuani riisipuuroa. Porkkanoilla ja sipulilla ryyditetty suomimakkarasta ja perunois-ta tehty keitto ei suinkaan ollut meillä arkiruoka, enemmänkin satunnaisherkku. Jopa lihakeittoa syötiin useammin, ainakin syksyllä. Sanoin joskus isälle, että tällä kalansyönnillä selkääni kasvaa evät, mutta yllätyksekseni kalasta tulikin aikuisena lempiruokaa.

Luin ystäväni Laurin blogin omavaraisuudesta ja milteipä kadehdin niitä mahdollisuuksia, joita hänellä on ja joita hän myös ahkerasti käyttää. Sellainen omatoimisuus edellyttää luonnetta, halua elää luonnossa sen ehdoilla ja tuotteilla. (linkki blogiin aukeaa sinisestä)

Kun vertaan mahdollisuuksiani hankkia pääosan ravinnostani joko itse kasvattamalla tai keräilemällä, ymmärrän sen mahdottomuuden. Mutta jäin miettimään minkälaisia vaatimuksia koronanjälkeinen elämä ihmiselle asettaa ja minkä-laisia edellytyksiä vaatii elämän jatkuminen. Olisiko tässä mahdollisuus uudistaa elämäntapaa vai palaako ihminen enti-siin tottumuksiinsa; elää luonnon suhteen yhtä holtittomasti kuin ennen virusta ja jat-kaa tuhlaamista, joka lopulta tuhoaa koko maapallon tai ainakin maaiman sellaisena kuin se ennen virusta oli?

Pahoin pelkään, että vielä enemmän täytyy tapahtua, ennekuin ihminen viisastuu, jos viisastuu koskaan. Siihen nimit-täin tarvitaan luonnetta. Vaaditaan kykyä ja halua luopua minä-ajattelusta ja hyväksyä se, että yhden ihmisen elämä on vain pieni jakso maailmankaikkeuden ikiaikaisessa kiertokulussa. Tärkeä toki, mutta ei koskaan merkittävin, niin vaikeaa ja surullista kuin sen hyväksyminen onkin.

Anna Tiitta 25.3.2020

....................................

Oravamummi kympin lenkillä.

Päässä on alkanut tutusti humista ja eilen ymmärsin, että oli pakko päästä ulos. Mielessä väikkyi ministerin tahaton sanoma; vanhusten on päästävä ”jaloittelemaan” ja niin karkasin aamukahdeksalta metsään. Sain tassutella polulla yksin, vain kerran jouduin väistämään vastaan puuskuttavaa herrahenkilöä.

Minusta tuntuu, että Suomessa eletään kuin itäisessä naapurissa, sillä tiedotuslinja taudin etenemisestä vaikuttaa
melkoisen niukalta. Syyksi sanotaan, että halutaan turvata ihmisten tietojen salassapito, mutta ketä kiinnostaa kuka on sairastunut, kuka on tehohoidossa tai kuollut, enemmän minua ainakin kiinnostaa miten nopeasti tauti leviää. Eikö ihmisten olisi tärkeä kuulla lukuja, sillä epätietoisuus herättää epäluuloa ja lietsoo pelkoja? Ihan pikkasen ihmettelen myös hallituksen toimia, ensin alakoululaiset käsketään jäämään kotiin, päätös perutaan melkein saman tien ja jäte-tään asiasta päättäminen vanhempien vastuulle.

Kuinka voimakkaasti eristäytyminen vaikuttaa ikäisteni ihmisten mielialaan ja turvallisuudentunteeseen? Yksinäisyys on monelle ongelma ja vähäisetkin kontaktit ovat nyt kiellettyjä. Tärkeä paikka, ainakin näillä kulmilla, on ollut R-Kioski, jossa papat ovat piipahtaneet kahville ja lottoamaan. Ostoskeskusten ravintolat ovat toisille olleet ainoita paikkoja jossa tavata ihmisiä. Yksineläjät, erityisesti miehet, ostavat Pizza-Buffasta päivän ainoan lämpimän ateriansa, syövät ja juttelevat kavereiden kanssa ja vilkuilevat mummuja. Mummelit tapaavat vakituttuja, kahvittelevat ja syövät pullaa, juoruilevat ja vilkuilevat pappoja sivusilmällä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ruokaa ja sosiaalisia kontakteja.

Ymmärrän hyvin syyt rajoituksiin ja kannatan niitä täysin, mutta jos kiellot jatkuvat pidempään ja vielä tästä laajenevat, niin kuin nyt kuulostaa, ongelmia varmasti syntyy. Pelkään, että ”muorison kurittomuus" saattaa jopa kasvaa, ellei paik-koja suljeta kokonaan. Olisiko se silti jo ajankohtaista ja tarpeen?

Ymmärrän ikäihmisiä, joita yksinoleminen kauhistuttaa, sillä kaikki tarvitsevat kontakteja, rutiineja ja järjestystä. Arve-lenkin, että tilanteen kaoottisuus saa monet toimimaan vastoin parempaa tietoa ja annettuja ohjeita. Meille erakoille-han tämä ei ole ongelma. Rutiinit asuvat kotipiirissä ja on helpottavaa, kun saa käskyn pysyä poissa ihmisten ilmoilta ja voi luvan perästä ärvöttää kotona ittekseen.

Olin karkuteillä tunnin ja paluumatkalla kurkkasin Risman käytävään. Itäpää oli tyhjä ja piipahdin A-kauppaan, joka sekin oli tyhjä, olihan kello vasta yhdeksän. Olin ottanut mukaani kympin ja se riitti. Kotona pesin ja puunasin huolella niin kädet kuin putelinkin. Ninettä…

Anna Tiitta 21.2.2020

....................................

Karanteeni?

Jos me kurittomiksi eilen eräässä lehdessä nimetyt seitenkymppiset ei totella hallituksen ohjetta, tuleeko meille seuraa-vaksi totaalinen ulkonaliikkumiskielto, käsky ripustaa pimennysverhot ikkunoihin ja teipata raot ”jesseteipillä”, ettem-me näytä tietä vihollisen pommikoneille? (lue: virukselle) Siinäkö keinot vihollisen onnistuneeseen torjuntaan? Siinäpä hyvinkin, jos on uskominen tätä hysteeristä maailmanmenoa.

Toteltava on, mutta pikkasen korventaa, että jo muutoinkin hoitopalvelujen/verovarojen superkäyttäjäksi leimattu suuri ikäluokka määritellään pääsyyksi rajoitustoimille. Se ei tunnu oikealta. Kannattaisiko mummojen kurittomuuden sijaan alkaa puhua koko kansakunnan turvallisuudesta suhteessa sairaanhoidon resursseihin, ettei pelko vanhusten aiheut-tamista kohtuuttomista kuluista nousisi taas pintaan?

Ymmärrän toki, että kysymys on turvallisuudesta, ja pyrin toimimaan parhain päin. Sen vuoksi päätin kokeilla kolmen hehtaarin lähikauppani kauppakassipalvelua. Tein listan, jolla arvelin selviytyväni viikon verran eteen-päin, maksoin sen ja vasta vahvistuskirjeen saatuani ymmärsin, että tavarat onkin haettava itse lokerosta. Hintaan kuului vain keräily.

Minun olisi pitänyt - sanayhdistelmä lienee maailman käytetyin, mutta sanonpa silti, että olisi pitänyt lukea tarkemmin mitä kassipalvelu tarkoittaa, sillä tilasin myös pakasteita, jotka nyt sitten odottavat lokerossa tomaattien, kurkkujen ja omenoiden seassa sen aikaa, että löydän jonkun hakemaan ne. Kasviskeittoa on tarjolla ensi maanantaista seuraavat kaksi viikkoa. Kassipalvelussa on ruuhkaa ja kamat ovat haettavissa vasta 23.3.! Onneksi ruokaa on kotona reilun viikon varalle, mutta viiniä ei.

Siksipä uhmasin ohjeita ja kävin ostamassa sekä valkoista että punaista, kumpaakin 2,5 dl. Syynä uhmalle oli, että silmätipat ovat lopussa ja tarvitsen niitä kipeästi. Kun ne kaksi A-kauppaa ovat miltei vastakkain, ei käyntini aiheuttanut ylimääräistä maleksimista julkisissa tiloissa.

Minkä takia muuten pohjoismailla on erilaiset linjaukset virustragedian hoitamisessa? Tanskalaiset toimivat ensim-mäisenä, norjalaisillakin rajoitukset tulivat aika nopeasti, mutta ruotsalaiset näyttävät olevan luottavaisempia kuin me muut. Onko kyse siitä, että he kokevat olevansa turvassa kaikelta pahalta maailmassa, vai siitä että ovat liian lepsuja päätöksissään? Lähinaapureista virolaiset ovat samaan tapaan rentoja kuin ruotsa-laiset, mutta tositilanteissa selvästi tiukempia. He ovat eläneet läpi niin monta poikkeustilaa, että tietävät mitä se tarkoittaa ja osaavat sopeutua. Itäinen naapuri salailee tosiasioita, tai ei välitä niistä.

Osaammeko me suomalaiset suhtautua tilanteeseen vakavasti, mutta rennosti? Tuskin. Ainakaan kaikki. Omat van-hempani olivat 1930-40 luvulla nuoria ja kokivat sodan jälkeisen niukkuuden. Minä synnyin aikaan, jolloin kansakunnan voimavarat oli valjastettu jälleenrakentamisen lisäksi sotakorvausten maksamiseen ja opin mitä poikkeustila edellyttää ja mitä säästäväisyys ja niukkuus tarkoittavat.

Sukupolvet meidän jälkeemme eivät (onnekseen!) ole joutuneet elämään poikkeusaikoja. Vapaata liikkuvuutta, täysiä ruokamarketteja, hyvää ja halpaa terveydenhuoltoa, -päivähoitoa ja ilmaista koulutusta on totuttu pitämään itsestään-selvyytenä. Palvelujen laatua on harvoin kehuttu, enemmänkin vain joka tasolla valitettu veroista, joita on kerätty suo-malaisen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Sillä hyvinvoiva kansakunta me ollaan - moneen muuhun maahan verrattuna.

Ninettä - josko tästä ajasta opittaisiin jotakin - tai sitten ei.

Anna Tiitta 18.3.2020
....................................

"veihän naapurimme touon halla"

Olo on kuin piirityksen keskellä: tapahtumia perutaan, rajoja suljetan ja ihmisiä kielletään matkustamasta, ellei ole ihan pakko. Palkinen on kohdaltani peruttu maaliskuussa, samoin Kemi, ja Oulun huhtikuinen kirjastovierailu siirrettiin syk-syyn. Olen kolmena päivänä jonottanut tuntitolkulla VR:n palvelunumeroon, että saan maaliskuun matkaliput siirre-tyksi kuukaudella. Onneksi siirto on koronan takia maksuton. Homma hoitui lopulta sunnuntaiaamuna.

Sitä olen miettinyt onko vessapaperi nykyihmiselle elinehto? Mitä sen hamstraaminen meistä kertoo? Kysymys on toki retorinen, sillä itsekkyyttä se kaikki on. Kahmitaan hyllyt tyhjiksi ja ajatellaan, että minulla ainakin on, muista viis.

Kun kävin perjantaina hakemassa tuoreita vihanneksia, kolmen hehtaarin lähikauppani paperi- ja säilykehyllyt huusivat tyhjyyttään ja ihmisten kärryt pursuivat tomaattimurskaa ja tonnikalaa. Riisiä oli hamstrattu pussikaupalla, samoin pastaa, aivan kuin elettäisiin lopun aikoja. Monella keski-ikäisellä pariskunnalla oli kahdet kärryt tavaraa täynnä. Yhdes-sä kärryssä oli arviolta parikymmentä samanlaista ruisleipäpussia ja rasiakaupalla kasvisrasvalevitettä. On siinä evästä joksikin aikaa, yhdessä pussissa on 24 viipaletta.

Saarijärven Paavo kehotti aikoinaan emäntäänsä laittamaan leipään puolet petäjäistä, "veihän naapurimme touon halla". Runon opetus on varmaan jäänyt useimmilla ihmisiltä tyystin sisäistämättä, tuskin tuntevat koko runoa, saati myötätuntoa naapureita kohtaan. Onhan se niin paljon muodikkaampaa vastustaa ilmastonmuu-tosta tai elvistellä Afrikan nälkäisten auttamisella ja saarnata pakolaisten puolesta.

Opin jo lapsena, että ihmisellä on oltava edes vähän säästöjä "pahan päivän varalle". Niinpä olen jo vuosikausia varautunut siihen, että jos sairastun enkä voi käydä kaupalla, minulla on kotona ruokaa n. viikon varalle; Kaapissa on papuja ja linssejä, pastaa ja kauraryynejä, näkkileipää ja kauramaitoa. Pakastimessa itse poimittuja marjoja, ostokalaa ja -kasviksia. Täydensin pakastevarastoa jokunen viikko sitten, kun sattui pakkaspäivä. Yritän elää kuin ennenkin, paitsi vältellä lähikontakteja ja pitää yhteyksiä muilla tavoin. Kaltaiselleni erakkoluonteelle se on aina ollut ominaista eikä aiheuta sen suurempaa huolta.

Ilmasto kiittää tästä hiljaiselosta. Miljoonakaupunkien ilma puhdistuu ja saastepilvet ohenevat. Se on hyvä se. Ennustetaan myös, että talouden taantuma aiheuttaa maailmalla suurtyöttömyyden. Siihen en sentään usko, jatkaahan maapallo pyörimistään, mutta sen uskon, että melkoinen tauko tulee niin lentelemiseen kuin kulut-tamiseen ja se on hyvä asia.

Lama on jo iskenyt turismiin niin maailmalla kuin meillä. Lomautuksia on tulossa monessa paikassa, sillä kevätsesonki on loppunut ennen alkujaan ja kesä peruutettu. Kaiken kukkuraksi paavi peruutti pääsiäisen ja lehtitietojen mukaan kävi tarkistamassa tyhjiä katuja. Tässä kohtaa tunteeni ovat kahtalaiset. Toisaalta on hyvä että kaikenlainen hulina ja kuluttaminen maailmalla vähenee, miinuspuolena on töiden väheneminen kaikkialla.

Vaikka pohjoisessa on mitä parhaimmat ilmat, Levin rinteet alkavat toivottavasti tyhjentyä. Tuttavaperheellä on yhdessä Levikeskuksen ”käkikellotaloista” osake, jota he vuokraavat turisteille. Pääsiäisen ja Vapun varaukset on nyt peruttu ja se iskee kukkaroon. He ostivat osakkeensa sijoitusmielessä ja aikoivat maksaa vuokrilla lainanlyhennykset. Moni muu yksityinen vuokranantaja ja yrittäjä on samassa tilanteessa ja hotellit joutuvat pianaikaa sulkemaan ovensa.

Elämyspalvelujen tuottajat ja muut kausityöntekijät ovat jäämässä keväältä tyhjän päälle. Lapissa turismi on kausi-luontoista, muutamassa kuukaudessa on kerättävä rahat koko vuoden varalle. Talvikaudet ovat nykyisellään jo aikai-sempaa lyhempia, nyt maaliskuu jää kesken, eikä huhtikuu tuo enää parannusta asiaan, vaikka lunta piisaisikin.

Asioilla on puolensa. Luonto kiittää kun matkustaminen vähenee. Turismista elantonsa saavat pienyrittäjät, taksit ja muut palveluntuottajat joutuvat kukaties laittamaan lapun luukulle ja etsimään muita töitä, toivottavasti niitä löytyy.

Ans kattoo tuleeko valmiuslaki voimaan ja osa kansaa saa lopultakin haluamansa; "Rajat kiinni."

Anna Tiitta 16.3.2020

....................................

Ihmisen ikävä toisen luo

"Hi.... Dennis kirjoitti

How has your day been so far?hope you doing perfectly fine and enjoying your beautiful women´s day.

I was glancing through profiles on facebook and I came across your profile, so I stopped and decided to read it.I think no one will skip your profile without dropping a line! Nice to meet you.Well my name is Dennis Jackson, am single 51 years with 1 son and i have lived on my own for 7 years...

Am on here searching for someone serious, caring,kind,honest and faithful to have solid relationship with. I am patient, I smile a lot, I'm very positive, a great loving Man, and a lot more! I love to be corny,....and make people smile and laugh!I'm not afraid to laugh at myself either.

I like being spontaneous with my partner!Am new member here on this site and I would like us to exchange email address or skype id so that we talk more. I love to be corny,....and make people smile and laugh! I'm not afraid to laugh at myself either. I like being spontaneous with my partner!Am new member here on this site and I would like us to exchange email address or skype id so that we talk more there and get to know much about each other there ok. My email address is (jackdennis56@outlook.com)....I hope to hear from you soon..take care and Bye Bye for now, hoping to hear from you soon.... your Dennis"

Dear Dennis… minä vastastasin

Kiitos yhteydenotostasi. Minä pidän kovasti itseäni nuoremmista miehistä ja ikäsi sopii minulle hyvin, mutta kielitaitoni on kehnonlainen, joten vastaan suomeksi. Toivottavasti joku kääntää tekstin sinulle. Olen aivan innoissani. Mistä kaukaa kirjoitat?

Minua kyllä pikkasen pelottaa, sillä olen lukenut suomalaisista lehdistä, miten naiset ovat laillani hurmaantuneet lämpimistä kirjeistä, rakastuneet oikopäätä luettelemiisi ominaisuuksiin ja aloittaneet kirjeenvaihdon. Toivottavasti poikasi on terve ja voi hyvin. Nimittäin – jotkut Dennis Jacksonit ovat kertoneet vakavasti sairaasta lapsestaan ja halustaan matkustaa Suomeen häntä hoidattamaan. He ovat kertoneet, että matkakassa ja tulevat sairaalamaksut ovat jo melkein koossa, mutta pikkasen vajausta löytyy, ja pyytäneet lähettämään puuttuvan osan mielellään dollareina kansainvälisen kuljetusliikkeen kautta kuriiripostina.

Dennisit ovat vuodattaneet sanojen avulla rakkauttaan kuin sulaa suklaata lämmittääkseen meidän meidän kylmässä asuvien naisten sudämet, ja lähettäneet samassa yhteydessä kuvan todisteeksi komeudestaan. Jotkut kuvista, varsinkin ne Afganistanissa sotivien kenraalien kuvat muistuttavat erehdyttävästi erästä näyttelijää, oliko se Georg Clooney? Mutta ei takerruta pikkuseikkoihin.

Haluat varmasti tulla tänne Suomeen minua tapaamaan ja matkarahatkin lienevät jo melkein koossa? Pidä kiirettä, sillä jos vain pikkasen enää puuttuu - ehkä vain pari-kolmetuhatta euroa, voin lähettää ne jo huomenna.

Mitä se nyt merkkaa suomalaiselle eläkeläismummulle, semmoinen summa. Pala kakkua! Ja ymmärrän toki, että matka Trinidad and Tobacosta tai Kap Verdeltä saati Nigeriasta tai Afganistanista tänne Suomeen on varsin kallis, Madagasgarista nyt puhumattakaan. Joten – eipä kursailla, vaan mennään suoraan asiaan:

Paljonko tarvitset ja mihin voin summan lähettää? Äläkä suotta ujostele, kerro vain koko summa heti, sillä entisenä taloushallinnon ammattilaisena tiedän, että rahojen lähettäminen tipoittain maksaa enemmän kuin kaikki tarvitsemasi kerralla toimitettuna.

Vähän minua kyllä huolettaa, sillä luin joku aika sitten kanssasisaresta, joka oli menettänyt jonkun Dennisin kanssa elinikäiset säästönsä ja ottanut vielä lainaakin. Sehän et ollut sinä, ethän? Dennis lienee aika yleinen nimi maassasi? Mutta jotkut Dennisit ovat huijareita ja se on surullista. Hyvin surullista.

Ystävällisin ja anteliain terveisin Anna.

Ps.1. Haluaisin saada sinusta valokuvan ja pian. Mielellään sellaisen kokovartalokuvan, josta näkyy kaikki kehosi yksityiskohdat. Olen niistä erityisen tarkka.

Ps. 2. Täällä on kylmä. Pakkasta on talvisinjopa 40 celsiusastetta, jos tiedät mitä pakkanen on. Se on sellaista kylmyyttä, että nenä ja korvat meinaavat irrota. Varsinkin viimassa. Ja viima tarkoittaa kova tuulta.

Ps. 3. Laitan sinulle vähän ylimääräistä, että voit ostaa talvivaatteita, kai niitä on myytävänä kotimaassasi? Jos et löydä, älä huoli, tulen lentokentälle vastaan. Siellä on varsin hyvä valikoima erilaisia merkkivaatteita, jotka varmasti ovat mieleesi.

Anna Tiitta 8.3.2020

...................................

Canossan matka

Sanonnalla tarkoitetaan anteeksipyyntöä. Sellaista, että anteeksipyytäjä menee vallan oma-aloitteisesti tapaamaan ihmistä, jolta hän aikoo anteeksi pyytää. Toisaalta Canossan matka tarkoittaa myös anteeksi-pyynnön tarpeellisuutta ja sitä, että joskus on syytä nöyrtyä!

Keskiajalla munkit ja nunnat ruoskivat itseään ja pukeutuivat ihoa raapiviin jouhipaitoihin. He halusivat näyttää omille jumalilleen, kuinka he katuivat syntejään, niin tehtyjä kuin tekemättömiä. En tiedä, josko he sillä tapaa sen korkeam-malle katumusasteikossa pääsivät kuin tavan kansalaisetkaan, mutta varmasti se oli heille itselleen tarpeen.

Ja miksi nyt näitä mietin? En siksi, että olisin ostamassa matkalippua Canossaan, sen enempää kuin vaihtanut pitsini ja korsettini jouhipaitaan, vaan siksi, että olen viime aikoina kiivaasti pohtinut syyn ja seurauksen lakia. Sitä, että saako paha todella joskus vielä palkkansa ja nostetaanko oikeamieliset oikeille paikoilleen. Kun joskus on alkanut jopa mi-nusta tuntua siltä, että kaikki ei aina mene aivan nappiin.

Olen odottanut ja odottanut, että ”ihmiskunnan loppulaukka” Arto Paasilinnaa lainaten, kääntyisi parempaan suuntaan. Olen äänestänyt uskollisesti kaikissa vaaleissa ja jopa aikoinaan ollut omalta osaltani pienenpieni toimija yhteiskun-nallisissa ympyröissä. Ja tässä sitä ollaan. Meidät on myyty. Tai meidän herrat on ostettu. Miten vain.

”Seis seis nyt soitto, on tuolla aivan väärä mies”, lauloi Eino Grön iskelmässä Seinillä on korvat. Mieleni tekee täs kohtaa kuitenkin huutaa niin kuin Lapin mies tansseissa Pellon Ponnella. Hänen kerrotaan karjaisseen kesken tulisen tangon suureen ääneen orkesterille, että ”soitto seis – pörssi putos”! Ja siinä on suuri viisaus. ”Pörssi” jokilaaksossa tarkoitti lompakkoa. Pörssi putoaa, jos/kun tällainen tanssi jatkuu. Eikä se löydy, vaan soittajat joutuvat viemään lopulta soitti-mensa kanikonttoriin. Mutta eipä se hallitusta huoleta, heille on annettu oikea paikka upouuden Audin takaistuimella – oikealla puolella!

Mitä tekemistä tällä nyt sitten on sen enempää Canossan matkan kuin itseruoskinnankaan kanssa? No se, että voisin vielä pikkasen uskoa suomalaisiin politiikan tekijöihin ja miksen myös yritysjohtajiin, jos he ensinnäkin myöntäisivät käyttäneensä valtaansa väärin ja toisekseen alkaisivat kantaa vastuuta suomalaisten lasten ja nuorten tulevaisuudesta ja jopa hetken aikaa myös kunnioittaisivat menneisyyttä ja kantaisivat vastuun Suomen itsenäisyyden säilyttämisestä.

Itseruoskintaa suosittelen niille takinkääntäjille, jotka aina ennen vaaleja lupaavat hoitaa kansakunnan asiat kuntoon ja vaalien jälkeen kilvan rientävät kuin tiptap-tonttuleikissä hallitusherkkuja jakamaan ja myyvät siinä huumassa kaikki aatteensa. Ja ostavat myöntymisellään paikan vaikkapa eturivin aitiossa jalkapallokisoissa tai ilmaisen lipun mihin tahansa urheilu- tai muihin kisoihin maailmassa. Puhumattakaan nyt niistä, jotka kieltäytyvät kantamasta vastuuta ja vain louskuttavat leukojaan oppositiossa väsyneen laiskanpulskean beaglen, edesmenneen Masin tavoin!

(Alkuperäinen teksti kuvineen on blogissa Anna Y Sanat)

Anna Tiitta 2.3.2020

..............................................

Aleksis Kivi OMG ja hymiöt

Lukeminen, kirjoittaminen ja ajattelu kuuluvat yhteen. Mitä enemmän jokin niistä selkeytyy, sitä enemmän se vaikuttaa toisiin kahteen. (Antti Salminen)

Tarinoita on tarvittu aina ja tullaan aina tarvitsemaan, mutta niiden esitys- ja muistiinmerkitsemistapa on vuosituhan-sien saatossa muuttunut. On siirrytty urahtelusta, ilmeistä ja eleistä puhuttuun kieleen, kalliomaalauksista ja kiveen hakatuista riimuista paperille painettuun kirjaan. Mitä tarinoille seuraavaksi tapahtuu? Palataanko ilmeisiin ja eleisiin? Koostuuko tulevaisuuden kirja sanalyhenteistä joita täydennetään hymiöillä? Typistetäänkö kirja riimujen merkkijo-noksi, joka on luettavissa vain puhelimesta? Miten satuikäinen lapsi tutustuu maailmaa ympärillään, jos kirjallisuus äärimmilleen vietynä muuntuu selfiekuviksi, OMG-lyhenteiksi hymiöiksi? Entä miten lyhenteet toimivat vaikkapa ääni-kirjoissa?

Kirjallisuus voi toimia vastarintana typistävälle vihapuheelle ja viedä ihmisyyden perusasioiden äärelle, jotka eivät häviä minnekään. (Riikka Pelo)

Perinteinen kaunokirjallisuus vaatii lukijalta aikaa, mutta samalla se muokkaa käsitystämme maailmasta. Tarinat aut-tavat samaistumaan tai olemaan eri mieltä, ja korjaamaan parhaimmillaan myös omia asenteita. Hymiöillä ja typiste-tyllä tekstillä on mahdollista kertoa vain osatotuuksia ja pahimmillaan ne voivat toimia pohjana väärinymmärrykselle ja jopa vihalle. Jos asiayhteys jää hämäräksi, pelkistetty hymyhymiö kertoo toiselle, että naurat hänen tunteilleen, toiselle, että hyväksyt ne.

Tarinankerronnan perinnettä on pidettävä yllä. Lukijalle on näytettävä monimuotoinen maailma, olipa kaunokirjallisen teoksen muoto perinteinen, lukulaitteella luettava tai äänikirja. On tärkeää myös, että digitaaliseen viestintään jo esi-kouluissa perehtyvät lapset voivat kuunnella satuja ja/tai lukea painettuja kirjoja. Poikieni jo aikuiset lapset sanovat joskus miten ovelasti johdattelin heitä satujen ja tarinoiden avulla kaunokirjallisuuden piiriin, ja uskon, että melkein puhkiluettu Oiva Paloheimon Tirlittan tai mikseipä myös Mauri Kunnaksen ”Seitsemän koiraveljestä” opastavat myös seuraavan sukupolven Aleksis Kiven maailmaan.

Luulen, ettei ole toista niin intiimiä ja tehokasta tapaa päästä sisälle toisen ihmisen kokemusmaailmaan kuin kaunokirjallinen fiktio. Se tulee pitämään pintansa tavalla tai toisella. (Jukka Valtonen)

Kirja, kirjoittaminen ja kieli eivät katoa, jos vain haluamme lukijoina ja kirjailijoina pitää pintamme. Perinteisiä tarinoita tarvitaan vieläkin - sillä ihmisille on hyväksi matkustaa ajatusten voimin pitkin ja poikin ei kenenkään maata.

Anna Tiitta 23.2.2020

Kursivoidut tekstit on poimittu Taideyliopisto+ sivulta.

Antti Salminen on filosofi, kirjailija, kirjallisuuden tutkija.

Riikka Pelo on Finlandiapalkittu kirjailija.

Jussi Valtonen on Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelman professori, psykologian tohtori ja kirjailija.